Walesit agilityssä

Walesinspringerspanieleita näkee kohtuullisen vähän agilitykilpailuissa. Missä lienee syy tähän? Waleseilla on kuitenkin loppumaton innostus oppia uutta ja riemu tehdä töitä ohjaajansa kanssa, yleensä ne vielä rakastavat reipasta menoa ja hyppimistä, jota agility tarjoaa runsain mitoin. Dag Bruck kirjoittaakin kotisivuillaan, että agility on hyvä vapaa-ajanharrastus myös metsästyskoiralle, koska se on yhtä vauhdikasta kuin metsästys ja parantaa kontaktia ohjaajan kanssa. Etenkin kun metsästyskoiralla on pakollinen kesätauko, on sitä hyvä pitää kunnossa toisen harrastuksen parissa. Kotikoiralle agility on korvaamaton mielenvirkeyden ylläpitäjä ja mainio tapa aktivoida sohvakoiraa. Harrastuksena se tukee myös muita koelajeja, sekä toisin päin, muut koelajit auttavat myös koirakkoa kehittymään agilityssä. Monet huippu-agilitykoirat kilpailevat yhtä aikaa myös jäljestyksessä, tottelevaisuudessa ja/tai metsästyksessä.

Monet walesit ovat kuitenkin pärjänneet hienosti kisoissa. Ruotsista löytyy kaksi agilityvaliotakin Mats Hanssonin S&N AgCh Don's Danielle Steel ja tämän tytär S AgCh Mon'te-Rosita. Suomessa valionarvoa lähinnä lienee Fin J&Mva Amitywill's Xylitol, jolla on muistaakseni jo kaksi nolla-KUMAa ensimmäisellä sijoituksella kolmosluokasta, ja niin ollen se tarvitsee enää yhden tullakseen valioksi. Myös tyttärensä Fuuga kilpailee kolmosluokassa, muutamia muitakin waleseita löytyy kakkos- ja kolmosluokista ja useammallakin on kuma-tuloksia alemmista luokista. Usein kuitenkin ihmisillä tuntuu olevan walesien jääräpäisyys tekosyynä harrastamattomuudelleen.

Mielestäni walesin kanssa agilityharrastus kannattaa alkaa noin vuoden iässä, kunhan on ensin ehditty käymään pentujen tapakasvatuskurssi, jolla pikku-walesi on oppinut tottelemaan muiden koiralasten läsnäollessakin. Agilityyn mennessä olisi hyvä, jos koiraa pystyisi pitämään mahdollisimman aikaisin ilman talutinta; silloin se pystyy oppimaan nopeiten! Liian pienen pennun kanssa ei esteille kannata kiirehtiä, koska pentua voi sattua, Harry pääsi esteitä koittamaan neljän kuukauden ikäisenä ja putosi kolme (!) kertaa puomilta sen takia, että kehuessani sitä sen hännäntöpö peppuineen alkoi heilua niin paljon, ettei se pysynyt puomilla. Siitä saattaapi johtua, että sen toinen lonkka oli kuvattaessa toista huonompi. Mutta siis varoituksen sana tässä kohtaa, pennun tasapainoaisti on vielä kehittymätön, eikä alle 1-vuotiaan riehujan kanssa kannata agilitykentälle mennä. Korkeintaan voi harjoitella kotipihassa pujottelua. Jokunen pieni koira on katkaissut jalkansakin puomilta tai A-esteeltä pudotessaan.

Walesit ovatkin mainiota agilitykoiria ketteryytensä ja suuren intonsa ansiosta. Ne ovat toki välillä hyvinkin huumorintajuisia ja kysyvät pitkää pinnaa ohjaajaltaankin toisinaan. Yleensä kuitenkin töpeksintä radalla johtuu ohjaajasta. Ainakin omat koirani ovat olleet alusta asti ihailtavan rohkeita ja reippaita, muiden aloittelijoiden ongelmiin on saattanut kuulua se, että koiraa pelottaa kiivetä esteille tai sukeltaa putkeen. Samoin monet kerrat koirat putoavat esteiltä ja joskus Hartsa, joka seuraa tarkkaan käsiohjauksiani hyppäsi vahingossa renkaan ylälaitaan ja pudota rötkähti maahan selälleen. Eikä muuta kuin ravistus ja uudestaan radalle. Walesi ei tunnu pahasti pelästyvän huonoistakaan kokemuksista, vaan jaksaa yrittää yhä uudestaan ja uudestaan. Monilla waleseilla kehittyy suorastaan intohimoinen rakkaus esteisiin, Harry-Hidalgoni on hyvä esimerkki tästä. Kuulin aikanaan Riku-walesista, joka agilitytunnin aluksi hyppi aina omia aikojaan radan läpi vaan siitä ilosta, että pääsi radalle.

Toki joka rodulla on huonot puolensa, walesinspringeri on hieman raskas ja pieni rotu Maxi-luokassa, etenkin 45-senttisillä nartuilla saattaa olla täysi työ hyppiä kaksikymmentä kappaletta 65 cm korkeita esteitä peräkkäin nopeaan tahtiini. Agilitykoiran on siis oltava uskomattoman hyvässä kunnossa! Monesti colliet ja belgianpaimenkoirat tuntuvat olevan nopeampia, mutta waleseilla on omat valttinsa. Ne pystyvät kääntymään uskomattoman nopeasti ja säästävät siinä aikaa, yleisesti ottaen ne seuraavat tarkasti ohjaajansa tekemisiä radalla ja monia voi ohjata kauempanankin. Toki jokainen on yksilö, Kati ei oikein vielä ymmärrä sitä, että haluaisin vaihtaa puolta sen takana tai haluaisin sen kulkevan edelläni, sen sijaan Kielo-walesi menee upeasti esteitä hieman kauempaakin. Varsinkin korkeimmissa luokissa koira täytyisi saada mahdollisimman nopeaksi virheettömyyden lisäksi, ja siitä johtuen täytyykin walesi opettaa pidemmälle mennessä suorittamaan yksittäiset esteen todella nopeasti ja varmasti.

Olen kuitenkin huomannut walesin kaipaavan omanlaistaan koulutusta, joka ryhmä ei meille ole sopinut. Tavallista on, että spanieli alkaa haistelemaan maata ja siinä vaiheessa moni kouluttaja saattaa sanoa, että "koira ei ole käsissä" vaikka todellinen syy löytyy yleensä siitä, että koira ei tiedä mitä pitäisi tehdä, paimenkoirat reagoivat vastaavaan tilanteeseen haukkumalla. Useimmiten meille sopivat kohtuullisen lyhyet motivoivat ja sopivan hankalat harjoitukset. Liian helpot treenit tylsistyttävät koiraa ja liian vaikeat vievät helposti motivaation. Toinen meille sopinut harjoittelumuoto on ollut parin pitkän radan suorittaminen harjoittelukerralla, koiran joutuessa pitkään katsomaan muiden työskentelyä radalla se suorastaan puhkuu intoa päästessään töihin. Mutta kuten sanottu, jokainen koira on yksilö, eivätkä kaikki niksit toimi kaikille. Itse tunnen saaneeni paljon hyviä neuvoja Bernoullin Emmalta, joka kilpailee cockereidensa kanssa kolmosluokassa, usein näet spanielit käyttäytyvät samalla tavoin ja kokeneemmalta kouluttajalta saa erinomaisia neuvoja omankin koiran kanssa tekemiseen.