BORTA BRA, MEN HEMMA BÄST


Eli oma maa mansikka, muu maa mustikka, kuten suomalainen asian ilmaisee. Puolen vuoden Ruotsissa oleskelun jälkeen tosin kyynel kimalteli silmänurkassa, kun Tranholmen-saari oli jätettävä taakse.

Minusta tuli sitten lopultakin varsinainen aaltojen valtiatar. Ensimmäisiä kertoja yksin veneillessäni tosin purin hammasta yhteen vetäessäni oikuttelevaa perämoottoria käyntiin ja kovassa aallokossa ohjasin Tenho-venhoa suorastaan apinan raivolla. Hieman pelotti moottorin sammuminen keskellä merta ja siltä varalta meillä oli aina mukana vain yksi Lahna-niminen airo, joka onneksi seilasi mukana varsin tarpeettomana. Kauniilla ilmalla merimatka oli kuitenkin suorastaan lumoava.

Kerran kevään aikana tosin kävi niinkin, ettei moottori startannutkaan monista yrityksistäni huolimatta. Saija oli silloin tulossa Kaisalta kotiopäin myöhään illalla, enkä enää kehdannut mennä naapurista apua pyytämään siihen kellonaikaan. Saisku-parka joutui matkaamaan takaisin koko kaupungin läpi ja sai vielä yhden hieman humaltuneen ruotsalaismiehen matkalla riesakseen. Sellaista sattuu.

Välillä väsytti tolkuttomasti aamusta iltaan, muttei luonnollisestikaan lainkaan yöaikaan. Yötä myöten oli aivan valoisaa ja mökin suuret ikkunat saivat sen kylpemään valossa myös pikkutunneilla. Unet jäivät vähiin ja muutenkin Katin pentujen odotus ja Saijan koti(=poikaystävä)ikävä saivat välillä tunteet pinnalle. Toisinaan Saija polki jalkaa niin, että talo tömisi ja minä puolestani itkeä pillitin, kun en muutakaan jaksanut. Kuvatunlaisina aurinkoisina aamuina aloitimme päivän laulaen silmät punaisina sarkastisen epävireisesti: "Voiko aamu enää ihanammin alkaa".

Toukokuussa varmistui, että Katille oli tullut keskenmeno (ultrassa oli aikanaan näkynyt ainakin yksi pentu), ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Walesikerhon Ninnin soittaessa en saanut järjellistä sanaa suustani ja hän tulikin minua piristämään seuraavana iltana. Onneksi Kati oli kuitenkin kunnossa ja yhtä pirteä kuin aina.

Aika aikaa kutakin. Toukokuu saapui Tukholmaankin aurinkoisena ja vappua vietin Tranholmenin saarella muiden saarelaisten kanssa suunnattoman kokon ympärillä yhteislauluun paneutuen. Katikin pääsi mukaan ja sai nauttia pikkutyttöjen jakamattomasta huomiosta. Seuraavana päivänä vappusankarit (Kati on syntynyt 2.5 ja Harry 1.5) viettivät ensimmäistä kertaa syntymäpäiviään naapuruston lasten tehdessä koirille kakun ja muffinseja itselleen. Nuorimpien vieraiden jäljiltä sohva suorastaan kylpi muruissa.

Vapun jälkeen autolle tullessani, minua kohtasi pienoinen yllätys. Auton ovet olivat auki, uskollinen Tepa oli siis joutunut pikkupoikien autonmurron uhriksi. Vaatimaton omaisuuteni ei kuitenkaan varkaille kelvannut: on se ihmeellistä, ettei kukaan halunnut kumisaappaita, näyttelyhäkkiä, sadetakkia tahi koirankarvaista villapaitaa! Ensi järkytyksestä toivuttuani juttu alkoi lähes hysteerisesti naurattaa, kukaan ei voisi varmaan kuvitellakaan ottavansa käyttöönsä koirankuljetuskoslaani, joka kevään aikana oli vielä sotkuisempi kuin koskaan.

Walesikerhon tottelevaisuuskoulutukset pyörivät huhti- ja toukokuun. Ninnin kanssa kouluttaessani tuntui aluksi hankalalta selittää koiran omistajille, mitä halusin heidän tekevän, mutta hiljalleen opin koirankoulutussanaston ja huutelin surutta ohjeita. Ihmiset ymmärtävät yllättävän paljon, jos vain kovasti haluavat käsittää… Kevään aikana monet edistyivätkin huomattavasti, loppuaikoina ryhmään kuuluivat myös 3- ja 4-kuiset walesivauvat Hampus ja Elsa, jotka piristivät jo ennestäänkin vilkasta joukkoa. Jenny-walesi erottui joukosta myös edukseen, isäntä kouluttikin siitä itselleen metsästyskaveria. Oli kiva huomata, että melkein kolmasosa kurssilaisista oli miehiä.

Agility olikin luku sinänsä. Agilitykerhon löytäminen oli työn ja tuskan takana, kevään tullen alkoivat walesikerhon koulutukset, jonne mekin aioimme mukaan. Tapani mukaan olin ensimmäistä kertaa mukana oikeana päivänä oikeassa paikassa, vain kellonaika oli väärä. Tosin tälläkin kertaa kaikki kääntyi parhain päin: tiistai aamuisin kokoontui näet eläkeläisrouvien koulutusryhmä, johon meidätkin toivotettiin tervetulleeksi (siitä lähtien kävinkin koirineni harjoittelemassa tiistai-aamuisin). Ensimmäiseksi pääsin mukaan kakkukahville yhden rouvan saatua sakemannileen heidän ensimmäisestä kokeestaan ykköstuloksen tottelevaisuudesta. Mukana ollut hienostorouva huvitti meitä kertomalla, kuinka hän oli ensimmäisen vuoden ajan pelännyt bichon frise-urostaan. Joka kerta sen haukahdettua hän hyppäsi kuulemma sohvalle. Nyt käytyään vuoden koulutuksessa koirasta oli sukeutunut kauniisti käyttäytyvä herrasmies. Rouvan sormissa välkkyivät sormukset ja hän kertoikin kerran kadottaneensa lähes satatuhatta kruunua maksavan rannekorunsa palveluskoirakerhon majalle. Onneksi koru kuitenkin pian löytyi majan rappusilta.

Harryn kohdalta näyttelyt jäivät kovin vähille, eikä siis valionarvoakaan tullut. Toukokuussa lähdin kuitenkin katsomaan Skoklosterin noutajille ja spanieleille tarkoitettua näyttelyä, johon osallistuikin kiitettävä määrä lähiseudun walesinspringerspanieleita, sekä myös muutamia suomalaiskoiria. Kivalta tuntui nähdä tuttuja naamojakin. (Kuvia näyttelystä löytyy kotisivuiltani kuvagalleriasta, aiemman pakinan kohdalta voit tutustua kuviin Tranholmenin saarelta.)

Olohuoneen ikkunasta meillä oli satumaiset näkymät. Kevään purjehduskisojen aikaan meri täyttyi valkopurjeisista veneistä ja walesini seisovat ikkunassa katsomassa ja ihastelemassa, kun lähtölaukauksia ammuttiin. Saarelta löytyi kolmaskin walesinspringeri, Bonny nimeltään. Se kuulemma pelkäsi kuollakseen ampumista ja kuumailmapalloja, eikä suostunut pistämään kuonoaan ulos ovesta niinä päivinä. Rankkaa voi olla pienen spanielin elämä. Kuumailmapallot olivatkin melkein joka iltainen nähtävyys, joskus ne kulkivat niin läheltä, että pelkäsimme niiden takertuvan korkeimpiin puihin.

Kevään aikana ehdin jo tottua kuvankauniiden joutsenien jokapäiväiseen seuraan. Parhaina iltoina niitä saattoi nähdä kymmenkunta iltalenkin aikana, yhdellä pariskunnalla oli pesäkin saarella pienen sillan kupeessa. Kerran yliopistolta kotiin polkiessamme satuimme näkemään varsin pahannäköisen joutsenten taistelun. Kolmas lintu katseli vain vierestä, päättelimme että urhot siinä taistelevat lumoavan kaunottaren suosiosta. Myös hanhet olivat tuttu näky. Katikin ymmärsi kunnioittaa suuria lintuja, jonkun kerran se ei uskaltautunut rannasta paria metriä kauemmaksi kahden joutsenen piirittäessä sitä.

Keväällä Lilla Skugganin rantaan ilmestyivät kuninkaan lampaat, paimenen ja taitavien paimenkoirien vahtimina. Matkalla yliopistolle saimme ihastella myös kuninkaan lehmiä ja puutarhoja. Ratsastajatkin olivat jokapäiväinen näky, kuulemma itse prinsessa Madeleinenkin saattaisi nähdä ratsastamassa niillä main.

Isotädiltä peritty Hemmetin veckotidning viihdytti meitä ahkerasti kevään aikana. Yhdessä numerossa lainattiin Charles Chaplinia, joka oli kuulemma lausunut, että se mikä näyttää tragedialta lähietäisyydeltä on komediaa kauempaa katseltuna. Niinhän se yleensä tuntuu olevan.


Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 3/2002