Huumorintajuinen Walesinspringerspanieli?
Ennen ensimmäisen spanielini hankkimista kahlasin taas läpi lukemattomia koirakirjoja ja spanieleita koskevia artikkeleita, joista mieleen jäi erityisesti walesinspringerin kohdalta huomautukset koskien welshien huumorintajua ja kuinka tämän rotuiset epelit vaativat huumorintajuisen omistajan. Vaikka edelliset koirani olivatkin jo runsain mitoin koetelleet huumorintajuani, olivat ne silti itse enemmän tai vähemmän tosikkoja; sellaisia helposti loukkaantuvia, omanarvontuntoisia olentoja, joiden aloitteellisuutta ei voi verratakaan welshien aloitekykyyn. Tuntui oudolta ajatella, että koiralla voisi olla huumorintajua, mutta kai se olisi uskottava…
Mitä oikeastaan on huumorintaju? Sanakirjassa huumori määritellään mielialana, jossa hilpeys on vallitsevana, leikkisyytenä ja kykynä huomata elämän hullunkurisia puolia. Spanielit ovat kieltämättä leikkisiä ja hauskoja olentoja, mutta en ollut niin vakuuttunut siitä, olisiko niillä ymmärrystä käsittää asioiden hullunkurisuutta ja hauskuutta.
Tällä hetkellä kotonani nukkuvat kaksi walesinspringeriä 2-vuotias Kati-neiti ja vuoden ikäinen Harry-herra, joiden huumorintajuisuudesta olen saanut monia todisteita, tai ehkä olen vain erehtynyt pitämään niiden antaumuksellista osallistumista asioihin huumorintajuna. Kati valitsi minut ensisilmäyksellä käydessäni kasvattajan luona katsomassa kahta viiden kuukauden ikäistä welshityttöä, joista minun oli tarkoituksenani valita toinen. Nykyisin kummatkin koirat seuraavat kannoillani varjon lailla joka paikkaan, myös vessaan. Hartsa kiipeää jopa vierelleni saunan lauteille istumaan, jos pojankoltiaista yrittääkin jättää toiseen huoneeseen se vain näppärästi aukoo ovet ja kirmaa pukkilaukkaa perääni.
Kerronpa esimerkin erovaisuudesta noutajan ja welshien luonteessa. Kotona Tampereella meillä on iso aidattu piha, jossa welshit ja vanhempieni luona asuva kultainennoutaja viihtyvät hyvin. Jos koirat jostain syystä haluavat sisälle, on noutajaneiti oppinut haukahtamaan kerran kuuluvasti, welshit sen sijaan hyppivät ovea vasten, ja jollei se auta ne kiipeävät puutarhapöydälle, josta on suora näköyhteys olohuoneeseen ja tökkäisevät tassullaan ikkunaan. Usein niiden päät vilkkuvat keittiön ikkunassa, kun ne hyppivät kuin superpallot nähdäkseen ikkunasta sisään ja tullakseen huomatuiksi. Kerran yllätin Harryn, kun se oli hypännyt kapealle, kaltevalle ikkunalaudalle kaikilla neljällä tassullaan ja tasapainoili siinä koko kahdenkymmenen kilon elopainollaan.
Varmasti myös iloinen ja hilpeä elämänasenne ja ystävällinen luonne vaikuttavat käsitykseemme huumorintajuisuudesta. Etenkin Harry (hiljalleen Harriksi tai Hartsaksi suomalaistunut, myös Dirty Harryna tunnettu) on uskomattoman ekstrovertti tyyppi. Kaikki vastaantulijat, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin ovat pojan mielestä tutustumisen arvoisia. Aivan omatoimisesti Hartsa on tehnyt tutustumisretkiä naapuriasuntoihin, kerran kävin pyydystämässä nuorenherran naapurin olohuoneesta, jossa se seisoi kuono popcorn-kulhossa. Silloin tällöin punainen väri hiipii kasvoilleni aina hiusmartoa myöten, kun pyydystän sitä taas jostakin "kyläpaikasta". Eräänä iltapäivänä maitokaupasta tullessani irrotin jätkän pylväästä ja salamannopeasti se syöksähti sisälle kaupan kutsuvasti avoimesta ovesta. Loikittuani koirani perästä sisälle kauppaan, löysin sen nuuskimasta mehupurkkeja. Huomatessaan minut spanielipoika kipitti kaupan perällä olevaan varastoon saakka, josta vihdoin sain sen kiinni ja remmiin. Koko tapahtuma kesti ehkä minuutin, nopea poistumisemme takavasemmalle mukaan lukien.
Myönnettäköön, että pidän erityisen huvittavana Harryn tapaa kantaa tavaroita ja keräillä niitä viereensä.
Ilmeisesti koiraskoiran mielestä taloutemme hygieniatasossa on parantamisen varaa, koskapa se kuskaa vessasta juuriharjaaa,
lattiarättiä ja pesuainetta minulle monta kertaa päivässä. Silloin tällöin myös pesuvati löytyy nojatuolista, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt mikä logiikka siinä on, että kengät on kannettava joko keskelle lattiaa tai sängyn alle, tai miksi alusvaatteni löytyvät keskeltä työpöytää. Ehkä kaikki vielä kirkastuu minulle jonakin päivänä.
Liekö welshien huumorintajun perusta niiden uskomaton jääräpäisyys? Muistan ainakin kuinka ensi päivien aikana Kati päätti, että sen on saatava nukkua nojatuolissa, eikä kymmenistä ja taas kymmenistä kielloista tuntunut olevan mitään perustavanlaatuista apua. Viimein Kati saavutti luovutusvoiton keksittyään, että vessassa käydessäni en voinut vahtia sitä, ja heti kun pääsin vessaan istuaalleni kuulin kuinka neiti kömpi jo tuolille. Aluksi juoksin housut kintuissa sitä komentamaan kunnes viimein tusinan toiston jälkeen armottomassa pissahädässä luovutin: istukoon koira nojatuolissa!
Entä onko sukupuolella sitten mitään vaikutusta huumorintajuun? Minusta tuntuu, että ainakin omien koirieni ollessa kyseessä pojankoltiainen on monissa asioissa hauskempi, mutta tytöntylleröllä tuntuu olevan selvempi käsitys omasta hauskuudestaan; se on oppinut pikku-pelleksi. Lieneekö syy sukupuolessa vai yksilössä, mutta Harri on ainakin kovin poikamainen rasavilli, joka pienten poikien tapaan selviää mitä kummallisimmista koiruuksista vain näyttelemällä pientä ja viatonta pisamanaamaista viikaria. Nartut ovat olleet paljon nöyrempiä ja alistuvampia, Harri taas on niin kovin täynnä omaa paremmuuttaan.
Omanarvontunnossaan sir Harry onkin lyömätön. Se nousee nojatuoliin tai sängylle omistajan elkein vailla vähäisintäkään katumusta ja jaksaa yrittää samaa kymmeniä kertoja aina yhtä itsevarmasti. Sen mielipuuhiin kuuluu myös istuskelu kirjoituspöydän ääressä katselemassa tietokoneruutua tai seuraamassa ohikulkevia ihmisiä. Ruokansa kanssa se mietiskelee ja maiskuttelee nappuloita toisin kuin Kati, joka muistuttaa lähinnä ahnetta pientä sikaa ruokailun suhteen; kaikki kelpaa eikä mikään riittäisikään.
Leikkisyys sinänsä on jo huumoria, mutta välillä minusta tuntuu, että welsheille ominainen väsymätön vilkkaus on se seikka, joka saa ne vaikuttamaan huumorintajuisilta. Ja voin vaikka vannoa välillä näkeväni sellaisen pilkkeen koirieni silmäkulmassa, joka todistaa niiden olevan tietoisia tekojensa hullunkurisuudesta. Tottelevaisuuskoulutuksessa ja -kokeissa Kati on aina mainio toveri ja keksii mitä uskomattomampia juttuja; paikallaolo-liikkeen aikana se saattaa kieriä ympäri tai maata selällään jolloin siitä näkyvät vain kaikkiin neljään ilmansuuntaan sojottavat jalat ja hymyilevä spanielin naama. Uskoisin sen olevan tietoinen myös siitä, kuinka huvittavan näköistä on, kun se paneutuu välillä noutoliikkeeseen koko sielustaan ja oikein hyökkää noutokapulan päälle ennen kuin lähtee tuomaan sitä minulle.
Millä tavoin walesinspringeri sitten vaikuttaa omistajaansa? Minä olen ainakin huomannut viljeleväni itseironiaa kouluttaessani eläväisiä koiriani, yhtenä päivänä kaikki sujuu kuin filmissä, seuraavana mikään ei tunnu onnistuvan. Tosikolle welshi ei sovi; jollei omistaja hiljalleen opi nauramaan itselleen ja koiralleen, on jokin muu rotu varmasti parempi valinta.
Allekirjoittaisinko kokemusteni perusteella rotuesitteiden väitteen, jossa sanotaan walesinspringerspanielin olevan huumorintajuinen koirarotu? Vastaus on painava KYLLÄ.
Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 4/2000.