Juoksun aikaan
Omistan kaksi walesinspringerspanielia, joilla on vuosi ikäeroa. Ne ovat kuin parhaimmatkin sisarukset; nukkuvat kylki kyljessä, touhuavat ja koheltavat yhdessä sekä nahistelevat välillä kuin pahaiset penikat. Ne tuntuvat monin tavoin täydentävän toisiaan; Kati on näätämäisen ketterä ja nopea, Harry taas on omanarvontuntoinen ja rauhallisempi, mutta auta armias jos Kati on pahanteossa, kantelee Harry kyllä heti ja kovaan ääneen. Muuten yhteiselomme, siis yhden opiskelijan ja kahden koiran, sujuu oikein rauhallisesti, mutta narttukoiran juoksuaika aiheuttaa kotonamme pientä hermojen kiristymistä kaksi kertaa vuodessa, kun spanielipariskunta ei voi kestää erossa olon tuskaa.
Juoksun aikaan Kati ilmeisesti luulee olevansa vastustamaton seireeni, ja sen epämääräinen mouruna epäilemättä vaikuttaakin Harryyn perin voimakkaasti. Valitettavasti vain nartun kurkustaan päästämä epämääräinen möykkä vaikuttaa ihmisiin päinvastaisella tavalla, aiheuttaen lähinnä unettomuutta, ärsyyntymistä ja jopa aggressiivisuutta.
Harry puolestaan tuntuu olevan sitä mieltä, että sen tulee kunnon ritarin tai seikkailijan tavoin noudattaa seireenin kutsua ja raivata kaikki esteet matkan varrelta, jos ei muuten niin ääntä käyttämällä. Ja niin nuorimies vastaa kutsuun nostamalla nokkansa kohti taivasta ja päästämällä kurkustaan aivan paloauton sireeniltä kuulostan metelin. Mou-ou-ou-ouu kaikuu vain huoneissa Harryn päästessä vauhtiin.
Koirien hoitopaikkaan sijoittaminen onkin yleensä kaikista paras ratkaisu, vaikka ei sekään aina ole aivan ongelmatonta. Monikaan ei näet halua jostain kummallisesta syystä juoksuaikaista narttua ilokseen. Myönnän toki kiimaisessa nartussa olevan muitakin ongelmia kuin seireenin käytös; narttu yleensä näet vuotaa verta ja sotkee paikkoja. Monet turvautuvat näinä aikoina muodikkaisiin urheiluhousuihin, joihin voi laittaa joko paperia tai libressejä verta imemään. Taloudessamme nuo mustat housutkaan eivät ole tarjonneet helpotusta tilanteeseen; yleensä neuvokkaat neidot vaan yksinkertaisesti repivät vällyt pihalle ja sitten saan olla keräämässä pieniä verisiä pumpulituppoja ympäri taloa. Aikoinaan kävi niinkin, että narttukoirallamme sattui olemaan ripuli juoksuajan lisäksi, ja aamulla tullessani katsomaan miten sakemannineiti voi, oli vastassa haiseva hävityksen kauhistus: kolme huonetta, joissa koira oleskeli yön ajan, olivat aivan täynnä pienen pieniä kakkapapanoita ja haju oli sanoinkuvaamaton. Mutta housut olivat edelleenkin jalassa.
Spanielineitini kanssa luovuin jo alun perin ajatuksesta käyttää sillä housuja ja ensimmäisen juoksun jälkeen sänkyni näyttikin enemmän teurastusareenalta kuin tavallisen ihmisen leposijalta. Seuraavat juoksut ovat olleetkin niin sanottuja hiljaisia kiimoja, joten paikat ovat pysyneet puhtaina, mutta juoksun alkamisen päättely on hieman vaikeata. Tosin aika nopeasti Harry-herra kyllä huomaa asian laidan. Tänä kesänä olin spanieliliiton nuorisoleirillä ohjaajana kun aloin ihmetellä urosten erityistä kiinnostusta Katista (siis se on kuitenkin narttu, joka saa uroot aina sekaisin) ja lähinnä sitä, että Harry oli anturat ojossa puolustamassa naistaan mylvien kauempana remmissä. Juoksuhan se oli taas yllättäen alkanut. Edellisen kerran olimme kylässä ystäväni luona, jossa juoksun alkupäivinä Katin selässä oli ensin Harri ja Harrin perässä kääpiösnautseri Masa Mainio. Silloin tällöin Kati kuitenkin vielä jaksoi hermostua ja ajaa pojat pois vienosti ärähtäen.
Yhtälailla juoksun kestettyä kolmisen viikkoa Kati ilmoittaa muille uroksille, että kulmahammas kolahtaa kuonolle, jos et pysy kauempana. Samaan aikaan yrittäessäni päästää Harrya Katin luokse alkaa salamannopeasti armoton astuminen. Epäilen sen johtuvan siitä, että Harry on totuttanut Katin kaikenlaisiin seksileikkeihin, joita voi harrastaa ympäri vuoden. Toisinaan kyllä kylässä käydessä hävettää, kun suloiset lemmikkini aloittavat kunnon orgiat keskellä olohuonetta.
Alunperin tilanne oli kuitenkin toisinpäin. Harry tuli luokseni 15-viikkoisena ja Katin juoksu alkoi samoihin aikoihin. Neiti keikisteli, niiaili ja haukahteli pennulle, koittaen saada sitä tajuamaan mistä oli kysymys. Pentu katseli narttua ihmetyksen vallassa, kunnes Kati hermostui ja päätti näyttää rääpäleelle, mitä sen tulisi tehdä ja hyppäsi pennun selkään sitä astumaan. Lopulta pikkupoikakin jo törmäkkäänä astui isompaansa. Ja minä soitin kauhuissani Katin kasvattajatädille ja kysyin, että kai silmäni valehtelevat ja näen näkyjä, pieni pentuni ei varmaan todellisuudessa vielä astu narttua pihamaalla. Kyllä se kuulemma on mahdollista, mutta pentujen tuloa ei sentään tarvinnut peljätä.
Ja jos äidilleni uskallan valittaa juoksuajan hankaluuksista koirien kanssa, on vastaus yksinkertainen: itsepähän koiras hankit. Niin tein, enkä niistä millään hinnalla luopuisi, vaikka usein tuntuu tuskalta toisenkin hoitoon antaminen juoksuaikoina. Lisää koiria! Mutta ei vielä hetkeen aikaan.
Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 1/2003.