Tokoilua (ja sekoilua) walesimaiseen tyyliin



Tottelevaisuuskokeiden juuret ovat saksalaisessa tarkkuudessa ja säntillisessä säännönmukaisuudessa, mutta olen todennut nuoren walesinspringerin tuovan aivan uusia ulottuvuuksia lajin harrastamiseen. Itse jahkasin ja harjoittelin kultaisennoutajamme kanssa seitsemän vuotta uskaltautumatta koskaan kokeisiin. Huhtikuussa 1999 Katin täytettyä 11 kuukautta päätin ilmoittaa neidin tottelevaisuuskokeeeseen, tuloksena oli ALO3 102p ja toteamus ettei se maailma tähän kaatunutkaan. Automatka koepaikalle tosin oli aivan hirvittävä: minua jännitti, pissitti ja oksetti, Kati puolestaan kuolasi auton takapenkillä, kaiken lisäksi olimme vielä puolisen tuntia myöhässä. Näin jälkeenpäin ajatellen siitä kokeesta jäi varsin hauskoja muistoja, vaikkei kaikki sujunutkaan aivan kuin filmissä. Kahden kuukauden ja neljän kokeen jälkeen Katie-beibi siirtyi avoimeen luokkaan, jossa olemme kilpailleet kaksi kertaa ilman sanottavaa menestystä. Pisteitä on tullut kokeesta riippuen kaikkea 45 ja 180 välistä (200p on maksimi). Katilla kun on hyvät ja huonot päivänsä, niin kuin emännälläänkin.

Ensimmäinen koe johon osallistuimme järjestettiin maneesissa, joka Katin käsitykseen mukaan on pienen koiran taivas; niin paljon hevosenkakkaa kun vaan jaksaa syödä. Ja kyllä sitä syötiinkin, jopa kesken seuraamisen Kati kulki vierelläni pää maassa hamuten kikkaroita. Aterioinnin jälkeen Kati tuli sitten suukottelemaan minua ja pian kummankin naamat olivat mustat kuin murjaanien kuninkailla. Ensimmäinen avoimen luokan koe järjestettiin Tampereella Näsijärven rannalla syksyllä, kun rannalle oli jo kerääntynyt kiitettävä määrä lintuja. Arvaahan sen mitä piristettä neiti keksi paikallaolon aikana, kun matte oli hävinnyt piiloon… Seuraavaan kokeeseen osallistuessamme suuntasimme tiemme parkkihalliin, jonne otin mukaan myös silloin 8-kuisen Harry-walesin odottamaan häkissä suorituksemme aikana. Odotellessani piilossa loputtoman pitkältä tuntuvat kolme minuuttia muuten hiljaisessa hallissa kaikui Harryn haukunta ja Katin säälittävä vinkuna. Kyllä meidän perheestä ainakin ääntä lähtee!

Luoksepäästävyys-liikkeen Katie on ymmärtänyt pienessä walesin päässään niin, että tehtävänä on tarkastaa tuomarin luoksepäästävyys, hyvinhän nuo yleensä päästävät viereensä ja rapsuttavat usein vielä vähän korvan takaa. Kerran tuomaritäti oli ottanut muutaman viikon ikäisen vauvansa mukaan ja pieni poika heräsi juuri ennen meidän suoritustamme. Kati, jonka mielestä pienet lapset ovat aivan hurmaavia, kävi tarkastelemassa tuomarin sylissä istuvaa vauvaa aina kuultuaan VAPAA-käskyn.

Kompastuskivenä meillä on ollut paikallaolo johtuen tästä paljon puhutusta eroahdistuksesta. Ekassa kokeessa neiti pysyi paikallaan juuri niin kauan kuin lähimpien lantakikkareiden syöminen kesti, kaula venyi kuin kirahvilla. Sen jälkeen paikallaoloharjoituksia toistettiin varmaan satoja kertoja ennen kuin neiti viimein jäi rauhassa paikalle, mutta keksi sitten pientä piristettä paitsi emännälleen myös koulukavereille ja kilpakumppaneille; se alkoi kieriä ympäri maassa niin, että välillä näkyi vain maha, kaikkiin neljään ilmansuuntaan sojottavat tassut ja hymyilevä spanielin naama.

Seuraaminen on aina kuulunut niihin mukaviin liikkeisiin, joista on yleensä tullut ihan kivasti pisteitäkin, paitsi kerran vesisateessa koiran laahustaessa metrin verran jäljessä vähintäänkin hakatun näköisenä. Emännälle tuomari huomautti jälkeenpäin, että oikeassa ja vasemmassa olisi vielä vähän opettelemista…

Luoksetulo kuuluu myös Wilkkaan Walesin bravuureihin. Joskus harjoituksissa sain koiran kuin tykinkuulan jalkoihini sillä lopputuloksella, että kaaduimme kummatkin yhdeksi kasaksi maahan. Avoimessa luokassa liikkeeseen kuuluva pysäytys tuntuu olevan epäinhimillisen vaikeaa, onhan sitä ensin opetettu, että luokse pitää tulla niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Kokeessa noutaminen menee helposti höseltämiseksi, kun tytöntyllerön tuntuu olevan vaikea tuoda suolapatsaana seisovalle emännälleen käteen puukapulaa, ei silti että Kati silloinkaan karkaisi tai pistäisi ranttaliksi, kunhan vaan on niin innoissaan ettei kapula meinaa millään päästä käteen saakka, vaan putoaa johonkin lähistölle koiran juostessa yksin aivan viereeni. Metsästä se on sentään tuonut jäätyneen puolen kilon jauhelihaköntinkin suoraan käteeni. Joskus nouto-suorituksemme aikana hymynkare on leikitellyt tuomarinkin suupielissä.

Kerran odotellessamme oman suorituksemme jälkeen tuloksia hyökkäsi urosrottweiler kehästä kesken luoksetulo-liikkeen suoraan Katin kimppuun ja astumaan sitä. Onneksi mitään suurempia traumoja kokeita kohtaan ei jäänyt, jotain hyötyä kovapäisyydestäkin.

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt tokoilua ihan hauskana harrastuksena, ainakin jos walesilapsi luo siihen uusia ulottuvuuksia ja runsaasti haasteita. Saapi nähdä miten mainioihin suorituksiin pystymmekään Katia vuotta nuoremman Harry-pojan kanssa. Aika näyttää. Loppukaneettina voin vain sanoa katseltuani ja kuunneltuani juttuja tokoilevasta beaglesta, että luoja minua siunatkoon koskaan hankkimasta toko-beaglea. Mutta se olisikin sitten aivan oma tarinansa.


Julkaistu Springerspanielit ry:n Springeri-lehdessä 1/2000 Katin voitettua vuoden parhaan aloittevan tottelevaisuuskoiran kiertopalkinnon.